Sylvia Plath: Lasikellon alla

Tällä viikolla luin Sylvia Plathin the Bell Jar kirjan, suomeksi Lasikellon alla, harjoittaen jälleen taktiikkaani tutustua ensin ilmaiseen näytteeseen ja vasta sen jälkeen ostaa kirja. Sain käsiini 50-vuotisedition - oikealla - jonka kantta on syystä kritisoitu. Kirjan proosa vetosi ja osa tarinastakin, mutta kutsuisin tätäkin hienoiseksi pettymykseksi. 

Eilen lukiessani kirjaa laskeuduin itsekin hyvin synkkiin tunnelmiin. Oli totta, että päähenkilön masennukseen pystyi samastumaan, vaikka itse en määrittelisi itseäni masentuneeksi kuin tiettyinä päivinä tai ajanjaksoina. Olin pisteessä, jossa kyyneleet kerääntyivät silmäkulmiin ilman että sille itse saattoi mitään, elämä näytti oravanpyörältä ja tulevaisuus mustalta. Sitten puhelin soi. Kello oli jo paljon, joten päätin jättää kirjan loppuun lukemisen myöhempään. Harmi juttu, koska jos en olisi, olisin luultavasti pystynyt ottamaan etäisyyttä kirjan henkilöön ja nukkumaan yöni paremmin. 

Pysähtymiskohdasta seuraava kohtaus oli nimittäin kirjan rasistisin. On totta, että pitää aina ottaa huomioon kirjan kirjoittamisajankohta, ja tässä tapauksessa myös se, että kirja pohjautuu laajalti Plathin omille kokemuksille masennuksesta ja mielisairaalasta. Se ei silti saisi antaa tekosyytä jättää kirjan rasismi huomiotta, koska se on yksi tekstin selvästi erottuvista teemoista. Hahmo Esther Greenwood potkaisee, siis rankaisee sairaalan tummaihoista ruokatarjoilijaa, koska tämä tarjoili sekaisin kahta eri papulaatua. En välttämättä ymmärrä kaikkea tapahtumasta, koska englanti ei kuitenkaan ole ensimmäinen kieli, mutta perusidea on selkeä. Ehkä kahden eri papulaadun tapaus on yhtä mystinen kaikille muillekin lukijoille. 

Tapaus ei tietenkään ole ainoa kirjassa, mukana on myös naisia vihaava, seksuaalisesti ahdisteleva latinomies ja kiinalaisiin kohdistuvat ikävät maininnat. Sen lisäksi olin jo alun perin varautunut myös mielisairauden kuvauksesta kirjassa. Äitini on psykologi, joten aihe on aina ollut sillä tavalla lähellä, että olen saanut perspektiiviä. Estherin mielentilan kuvaus on vetoava, mutta muita todella huonossa kunnossa olevia mielisairaita kuvataan jälleen jotensakin koomisiksi. He pitävät ällöttäviä, toistuvia äännähdyksiä tai muita kummallisia asioita, ja ovat aina todella vihamielisiä muita potilaita kohtaan. Ehkä kirja oli uranuurtaja tuodessaan huomiota masennukseen ja sen hoitoon, ja paremmassa paikassa hoitava ”tohtori” Nolan on lohdullinen hahmo, joten kuvaus ei sinänsä anna hoidoista kokonaisvaltaisesti huonoa kuvaa, mutta kirja ehdottomasti vahvistaa muihin sairauksiin liittyviä stereotypioita. 

En pidä Estheriä hyvänä esikuvana edes niille, jotka eivät välitä rasismista. Esther vaikuttaa vihaavan lähes kaikkia ympärillään, tai esittävän heidät väheksyvässä valossa, pitäen joistakin henkilöistä lähinnä hetkittäin. Pystyn samastumaan tunteeseen - on aikoja, jolloin itsekään en oikeastaan arvosta ketään, mutta pidän niitä ehdottomasti pahimpina hetkinäni. Muiden väheksymisessä ei ole mitään ihailtavaa. Nämä hetket syntyvät omasta tyytymättömyydestä, tunteesta, ettei kukaan muu voi ymmärtää itseä, vaikka todellisuudessa itsessä ei ole mitään sen ihmeellisempää kuin muissakaan. Muutenkin ”normaali” on liian usein halveksittu asia. Se juontaa juurensa sekä kateellisuudesta että kaltoinkohtelusta, mutta on suuri vaara, että ajattelun mukaan oma yksinäinen, ahdistava olo on spesiaalia ja kaikki ”normaalit” typeriä - mikä on itsekeskeistä ja ainoastaan omaa pahaa oloa lietsovaa. 

Harmittavinta on, että Plathissa on roolimalliainesta: hänen runoilutaitonsa nuoresta iästä lähtien, koulumenestys, niin sanottu huima älykkyys, jota ylistetään, kaikki herättävät ihailua. Silti tämä älykkyys ei estänyt häntä putoamasta kirjoittamaan lähes kaikista muista ihmisistä inhottavasti, vahvimmin mainituista vähemmistöistä. Hänen elämänsä loppu, itsemurha ja kahden lapsen äidittömäksi jättäminen ei sekään herätä sympatiaa, vaikka kirja avaakin masennuksen vakavaa tilaa. 

Lasikellon alla-kirjaa pidetään yhä arvossa feministisenä teoksena, mutta se kuuluu ylistettyjen kirjojen kastiin, jotka ovat vanhentuneet. Kirja tarjoaa niukasti mitään uutta nykyiseen maailmantilanteeseen - korkeintaan sitä voi suositella jollekin, joka ei yksinkertaisesti ymmärrä masentuneen ihmisen tilaa. Kirjan valkolaisfeministiset ja mielisairaita karikatyrisoivat teemat eivät kuitenkaan istu nykyiseen keskusteluun, joka yrittää jättää nämä asiat taakseen. Kirjojen kaanonia olisi hyvä päivittää, ja jättää ne kirjat, jotka ovat saaneet paikkansa aikakaudelle otollisten mielipiteiden ilmapiirissä, tai tapahtumien seurauksena - tässä tapauksessa Plathin itsemurhan seurauksena, joka toi kummallekin, kirjalle ja tekijälleen, marttyyrillistä lisäarvoa.

Curtis Sittenfeld: Eligible

Tällä kertaa luin Curtis Sittenfeldin kirjan Eligible, joka on lyhyesti sanottuna Ylpeys ja ennakkoluulo nykyaikaan siirrettynä. Koukutuin nopeasti ja olin onnellinen, kun löysin niin nautittavan ja kivannäköisen kirjan. Pinnan alla kuitenkin kasvoi tunne siitä, että joku vaivasi, ja lopulta pettymys voitti, kun kirja paljastui mätämunaksi. Äiti sanoi, että voit tykätä siitä edelleen, huolimatta ongelmallisista kohdista, ja vastasin, että en oikein voi. ”Nuoruuden ehdottomuutta.”

En olisi samaa mieltä vaikka kyseessä ei olisikaan uudelleenkerronta rakastamastani telkkarisarjasta (ja oikeastaan vasta sitä kautta romaanista), mutta tällä hetkellä olo on kuin joku olisi tunkeutunut kotiini. Tiesin, että olisi riski tarttua uudelleenkerrontaan, koska ne ovat niin usein vain räikeitä fanfictioneita, mutta ehdin koukuttua, ja tuudittauduin sokeasti kirjan ”Lizin” paikkaileviin monologeihin ja nykyaikaistettuun nokkeluuteen. Mutta epämukavaa tunnetta, pettymystä ja inhoa ei voi estää, kun rakastetut kohtaukset väännetään niin että ne välittävät tarkoituksetonta mutta läpinäkyvää rasismia, trans- ja homofobiaa. Siinä sivussa tarina ja henkilöt muuttuvat tietenkin siksi pelästyksi fanfictioniksi, joka vääntää hahmot edustamaan ja tulkitsemaan kirjoittajan omia ajatuksia sen sijaan, että hahmot eläisivät itsenään.

Tämä kirja on hyvä esimerkki siitä, miksi valkoihoisten kirjoittajien kuuluisi luetuttaa tekstinsä muillakin kuin valkoihoisilla, etenkin siinä tapauksessa, että teksti olennaisesti käsittelee tai liittyy toiseen ihmisryhmään. (Looking at you, J. K. Rowling.) Jonkin aikaa lukiessa ajattelin, että Sittenfeld on yrittänyt tehdä tekstinsä monimuotoisemmaksi, onnistumatta siinä aivan täysin, mutta päästessäni Wickhamin jaetun henkilön toisen osapuolen paljastumiseen transmieheksi, oli jo aika selvästi pääteltävissä, että Sittenfeld tahtoi vain ratsastaa aallonharjalla ja kirjoittaa nykyvirtausten mukaan. 

Jo kirjan alkupuolella tummaihoisia ripotellaan lähes merkityksettömien sivuhenkilöiden sekaan, samoin kuin homohahmoja. Heidän määrittävä piirteensä on juuri tummaihoisuus tai homous. Henkilöhahmojen suusta, etenkin Mrs Bennettin, kuulee joitakin inhottavia lausahduksia - jotka istuvat myös oikeiden ihmisten suuhun aivan liian hyvin, ja kuvaavat siis kyllä elämäämme maailmaa. Niiden vain odottaisi kirjan lopussa todistautuvan vääriksi mielipiteiksi ja hahmojen odottaisi kasvavan, jotta kirja onnistuisi liberaalina teoksena ja kannanottona. (Spoileri: se ei onnistu.) Kirjan ajan siis kurtistelen kulmiani ja mietin, että Eligible tanssii hyvän maun ja päinvastaisen välillä. Haluan kovasti pitää kirjasta, joten en vielä näe, miten naiivisti ”liberaali” Lizzy käy näitä lausahduksia vastaan: inttämällä, saarnaamalla lukijalle, osoittamatta minkäänlaista syvempää ymmärrystä asiaan. Syntyy kuva parodian yrityksestä, mutta se epäonnistuu lähes säälittävästi: onhan parodia herkistä asioista vaikeaa, jos ei tiedä mitä tekee. 

Transsukupuolisuus on juonessa silkka shokkilisä ja harvinaisen huonosti toimitettu sellainen - odotin jännityksellä, josko alkuperäisen Wickhamin petos vastaisi nykymaailmassa jotakin karmeaa, kuten murhayritystä tai siihen suuntaan, mutta sain pettyä karvaasti. Mutta ilmeisesti selvästi republikaanisesta perheestä tulevalle Sittenfeldille se oli vuosisadan järkytys.

Transasian käsittelemiseen liittyy paljon irvistyksenaiheita yleensäkin. Jotta tässä nyt tulisi hiukan tarkemman yksityiskohdan avulla kuva kirjan vastenmielisistä puolista, ilman että tarvitsee ylimalkaista arvostelua uskoa, tuntui kummalta, että perheestä juuri Lydia olisi poikaystävänsä transsukupuolisuuden kanssa sinut, vaikka Lydia siihen asti oli tehnyt selvästi loukkaavaksi tarkoitettuja kommentteja Marysta mahdollisesti lesbona. Tämä ohitettiin sillä, että Maryn mukaan Lydia olisi peilannut omia homoseksuaalisia ajatuksiaan Maryyn, mikä, hyh, kertoo paljon siitä, mitä kirjassa (ja (vaikkei kirjassa esitettyjen mielipiteiden pidä rinnastaa tulevan automaattisesti kirjailijan suusta, väitän häpeämättä, että joskus niiden vain tietää olevan - kannattaisi varmaan kirjoittaa asiasta gradu, niin voisi perustella vakuuttavammin) kirjailijan mielessä) transsukupuolisten ajatellaan olevan. 

Kaikkea tätä pehmittää Elisabethiä seuraava kerronta: Liz on Mascaran toimittaja ja feministi, vaikkei jollain lailla kovin johdonmukaisesti. Kuten sanottu, Lizzy pehmittää monilogeillaan muiden perheenjäsenten tökeröjä puheita, joskus saarnaa, katsoo Googlesta ja ymmärtää. Paitsi ettei ymmärrä, koska kaikki tieto tällaisia asioita koskien näyttää kirjailijalle tulleen juuri tätä kautta, nopeasti Googlaamalla. 

Kaiken tämän lisäksi kirjan elementit eivät loppujen lopuksi muodosta kovin yhtenäistä kokonaisuutta. Kirjassa oli tosiaan mielenkiintoista miettiä, miten 1800-luvun draamat muuntautuisivat nykymaailmaan, mutta nykymaailman spektaakkelit jättivät todellisen juonen alleen. Katherine de Bourgh on kuuluisa feministi ja sinänsä hyvä tyyppi, mutta täydellisen erillinen juonen johdonmukaisuudesta. Darcy ja Lizzy harrastavat ”vihaseksiä” paljon ennen alkuperäisiä käänteentekeviä kohtia, ja alkuperäisteoksen biljardipelin tapaan kiehtova vuorottainen henkilöiden mukautuminen katoaa. Kaikkien henkilöiden viehätys katoaa joka suuntaan ränsyilevässä tulkinnassa. 

Pidin alkuasetelmasta kovasti, ja siksi olenkin harmistunut, että erittäin kekseliäs taktiikkani selata ennen kirjan ostamista ilmainen näyte Google Booksista petti minut tällä kertaa. Perheen siirtymä nykyaikaan oli onnistunut, ja esimerkiksi Mrs Bennettin lähes tiedostamaton, arkipäiväinen rasismi ei olisi vielä tuntunut epäuskottavalta. Maku meni, kun tarina alkoi pyöriä enemmän rasismin, homouden ja transseksuaalisuuden sekä niiden halvan, show’maisen käytön ympärillä kuin itse ihmissuhteiden sinänsä. 

Palatakseni alkukappaleeseen: kirjassa ei ollut ongelmallisia kohtia, vaan ongelmat oli punottu juonelle kaikkein olennaisimpiin kohtiin. Eikä tällaisten asioiden suhteen ole olemassa kuin ehdottomuutta. Jos rakastettu julkkis sanoo jotain loukkaavaa, sen voi ohittaa ja nauttia silti rauhassa idolistaan, koska ihmiset tekevät virheitä, eikä ole mahdollista huolehtia joka ikisestä asiasta. On eri asia, kun tuo virhe on painettuna kirjassa, jolla on valtaa vaikuttaa lukemattomien sitä lukevien ihmisten ajatusmaailmaan. Ihmisoikeuskysymyksissä ei ole kuin ehdottomuutta: olet joko ongelmaa vastaan, tai aktiivinen osa sen leviämistä, ja tässä tapauksessa kirja nostatti ehdottomasti kieltoreaktion.

Tämä teksti on kirjoitettu, kun kirjaa on noin 150 sivua jäljellä. Tuskinpa niitä enää tulee luettua.

Carlos Ruiz Zafón: Marina

Olen tässä jo monta viikkoa sompaillut muutamaa eri kirjaa samaan aikaan; kännykän ruudulta ilmaisena erästä klassikkoa, Big Magic-kirjaa, tavallaan We were liars-kirjaa jonka oikeastaan jätin kesken jo ajat sitten, sekä tätä Marinaa, jonka itse asiassa ostin viimeisenä viikko sitten ja onnistuin lukemaan nopeiten.

Carlos Ruiz Zafón oli minulle tietenkin jo tuttu, vuosi sitten luin Tuulen varjon ja kirjahyllyssäni jo vuosia keikkuneen Enkelipelin - äiti osti Enkelipelin minulle 15-vuotiaana, kun kerran kirjoitin itsekin enkeliaiheista tarinaa. Onneksi en lukenut kirjaa silloin, kun sen sain.

Zafón on aivan hurmaava kirjailija, hänen runollinen kuvailunsa piirtää mieleen unenomaisen kuvan, kuvan sellaisesta maailmasta, jossa jokaiseen asiaan sisältyy ripaus mystiikkaa. Ei ihme, että hänen kirjansa ovat vedonneet niin moneen lukijaan; lukutoukat etsivät kirjoista juuri sellaista tunnelmaa, ja itselleen elämää suurempaa fiilistä, johon voi hetkeksi kietoutua. Nojaa, ehkeivät aivan kaikki, mutta ainakin kaikki runosielut jotka tykkäävät pohtia syvällisempiä ja tykkäävät Edgar Allan Poesta.

Zafón tuntuu olevan ennen kaikkea kauhukirjailija, ja sen huomaa Marinasta paljon Unohdettujen kirjojen hautausmaa-sarjaa selvemmin. Pientä läksytystä antaisin kyllä ainakin suomenkielisen pokkaripainoksen takakansitekstille, jossa Marinaa kuvaillaan romaaniksi nuoresta rakkaudesta, petoksesta ja kuolemasta, ja Zafónia ylistetään parantumattomaksi romantikoksi. Molemmat ovat toki totta, mutta jokin vihje kirjan synkistä teemoista olisi voinut olla paikallaan - kuten äitinikin (joka halveksii väkivaltaisia tai liian dystopisia maailmankuvia välittäviä kirjoja), erehdyin kuvittelemaan kirjan olevan pehmeämpi versio Tuulen varjosta tai muista sarjan kirjoista. Ja minulle kirjailija sentään oli tuttu!
Eipä se nyt iso ongelma ollut, mutta pidin silti kirjan ulkonäköä ja takakansitekstejä lievästi harhaanjohtavina.

Juonipaljastuksia luvassa!
Loppujen lopuksi totesin kirjan olevan hämmentävä sekoitus teemoja - tai oikeammin genrejä. Lumouduin jälleen Zafónin vaivattomasta tekstistä, joka vei mukanaan, mutta päähenkilö Oscarin ja tämän ihastuksen Marinan tarinaan alkoi nopeasti tulla yliluonnollisia sävyjä. Mysteeriset henkilöt ja selän takana seuraavat tuntemukset veivät väristyksiä selkäpiin läpi, mutta täydeksi kauhukirjallisuudeksi juoni muuttui proteeseilla paranneltujen eloon herätettyjen ruumiiden alkaessa tipahdella kasvihuoneen katosta.

Minä yleensä välttelen kauhua, koska olen lukijana ja yleensäkin taiteen vastaanottajana herkkä. Kirjaa lukiessa juoni ja tunnelma imaisevat minut täysin, ja tälläkin kertaa mieleni täytti aina kirjaa lukiessa ja mahdollisesti jopa loppupäiväksi runollisen melankolinen mielentila. Riippuen päivästä saatan pitää siitä tai yrittää karistaa sen kannoiltani; tänään tahtoisin palata mahdollisimman nopeasti todellisuuteen ja takaisin tyytyväisen iloiseen oloon. Runollinen melankolia on vielä päihitettävissä, mutta kauhu saa usein vilkkaan mielikuvitukseni tavallistakin hoppuilevammaksi ja oloni suorastaan epämukavan ahdistuneeksi.

Lisäksi ajatukset rappeutuvasta ihmiskehosta, jota parannellaan ja herätetään hirviömäisenä henkiin ihmisten luomien metallisten (ja kirjassa puisten) osien avulla, osui lukuhetkellä hiukan liian lähelle kotipesää. Äitini katkoi jalkansa toukokuussa todella pahasti, ja on koko kesän ollut pyörätuolissa. Jalkaan laitettiin 16 ruuvia ja rutkasti metallilevyjä, joista äiti viimeksi valitti tänään. Nyt kun jalka on vähän paremmassa kunnossa, nilkan ruuvin ja ylös säärtä kipuavat pykälät näkee ihon läpi helposti. Kun pääsee irti kirjan maailmasta, ymmärtää taas, että tämä on aivan normaalia ja metalliosissa ei ole mitään sen ihmeellisempää, kuin että ne auttavat pitämään jalkaa kasassa. Lukiessa herää kuitenkin väistämättä aiheeseen liittyviä kauhukuvia, ja näin Zafón hyödyntää kirjassaan myös sci-fiä.

Kuvailen tässä nyt omia tuntemuksiani - tarinan loppuessa on kuitenkin palattu taas kauhumaailmasta siihen todellisuuden Barcelonaan, jossa kätketyt hautausmaat ja sateinen katukuva saa runosuonen sykkimään aivan maallisen tavallisella tavalla. "Muistamme vain sen, mitä ei koskaan tapahtunut", Zafón tuo mukaan myös psykologisen trillerin makua, jossa leikitään ajatuksella kertojan luotettavuudesta ja mahdollisesta mielenvikaisuudesta. Enkelipelissä en mielenterveysongelmilla leikkimisestä perustanut, mutta tässä romaanissa ajatus istuu mukaan hyvin, eikä esitä itseään liian vahvasti.

Romaani päättää tarinansa hyvin haikeisiin, ihmisen elämään liittyviin ongelmiin; rakkaan menettämisen teemoihin, pitäen mielikuvituksellisen kauhutarinan yhä mukanaan, vaikka se tuntuukin nyt aivan eri maailmalta ja lähes erilliseltä kirjalta ongelmien sävyn muuttuessa.
Marina onnistuu sitomaan erilliset teemansa yhteen hämmästyttävän hyvin, ja loppuun päästessä kirja tuntuu harkitulta ja tyydyttävältä kokonaisuudelta.

Marina sai aikaan monia tuntemuksia, ja kokonaisuutena pidin siitä. Kaikista eniten pidin Zafónin tutusta kirjoitustyylistä, joka eniten lumosi Tuulen varjon itselleni kiehtovamman juonen kautta. Kehitykseni suhtautumisessa Zafónin kirjoissa on ollut hassu, Tuulen varjoa pidin ensin vähän liian karmivana olemaan täydellisesti lempikirjani, Enkelipelin jätin hyllyn nurkkaan nyrpistyneenä ja ostaessani kuukausia myöhemmin Taivasten vangin joulunaikaan tuntui jo kuin astuisin takaisin lempikirjailijani maailmaan. Marinan ostin myös hetken päähänpistosta ja tiesin pitäväni siitä, kuten pidinkin, mutta vaikka minulle aika kultaa aina muistot, ei tämä yhtä korkealle kipua kuin Tuulen varjo.

Vaikka Marina olikin kaunista luettavaa, minulle tärkeää on jokin turvapaikka, jokin kodikkuus ja mukavuuden tuntu, mikä kirjan maailmasta puuttui - kaikissa paikoissa oli synkkää ja missä vain Mihail Kolvenikin mädäntyvä ruumis saattoi astua yksityisyyden rajojen yli, turvapaikkaa ei ollut. Onneksi päähenkilö ja kertoja Oscar oli hyvin samantapainen melankolinen poikahahmo kuin Daniel Tuulen varjossa. Naishahmot tuntuivat kaikki melko samanlaisilta, varsinkin kuvauksen osalta, mutta ei liian häiritsevästi - kaikissa hahmoissa on joka tapauksessa sama Zafónille ominainen energia.

Siinäpä se, jälleen halusin vain availla omia ajatuksiani koskien kirjaa, ja enempää rönsyilemättä, ettei kokonaisuus menisi aivan käsittämättömäksi, tämä taitaa nyt olla tässä. Taidanpa lukea vielä perään hiukan Big Magiciä, joka välittääkin sitten aivan erilaisen maailman - siitäkin täytyy kyllä tehdä muistiinpanot kun saan kirjan päätökseensä!

Hyvää syksynalkua kaikille!

Kirja haul

En voi aloittaa joka kerta "pitkästä aikaa", joten sen sijaan: ... long time, no see? No joka tapauksessa, eipä tullut välivuoden aikana ihan hirvittävän säännöllisesti bloggailtua, lol. Sain tossa toissapäivänä tietää, että oon päässyt opiskelemaan, vaikka ei kyllä yhtään huvittaisi ja kriisiä jos toista on sekä meneillään että edessä. Välivuosi kuitenkin meni ihan hyvin, ja sain itseni mielestä ihan tarpeeksi kirjoja luettua!

Voisin tässä kertailla muutamaa niistä, kun kerran kävin tänään kirjakaupassakin ja "osta neljä pokkaria 20€, saat viidennen kaupan päälle" -alesta tarttui tosiaan se viisi pokkaria mukaan. Olen nykyään siirtynyt ihan kokonaan pokkareihin, kovakantiset maksavat aivan älyttömästi (who got money for that?) ja pokkariläpysköjä on muutenkin paljon helpompi lukea.

Pahoittelut epäselvästä kuvasta, joka on huonoon ajankohtaan otettu vastavalossa ja kännykän kameralla. Tällaiset kuitenkin tarttuivat mukaan; Alkemistin, Kerro minulle jotain hyvää ja Tiklin olen lukenut, Philippa Gregorylta toisen kirjan ja Chimamanda Ngozi Adichien kirjojen muistelen jälleen nähneeni joillain lukusuosituslistoilla. Viimeisimmät lueskelen rauhassa kun löytyy aikaa, ja oikeastaan etsin myös näiden avulla täytettä tulevaan kirjahyllyyni, johon ei ihan vielä riitä tarpeeksi kirjoja, jotta se olisi täynnä.

Alkamistin muistelen olleen todella hyvä lukukokemus, ei ihmekään, että siitä on muodostunut palvottu klassikko; en löytänyt siitä mitään hirvittävän yllättävää, eikä se herättänyt myrskyisiä tunne-elämyksiä, mutta sen sijaan mieleen hiipi melkein salaa ajatuksia elämän totuuksista ja mietteitä oman polun löytämisestä. En ole uskonnollinen ihminen, enkä useinkaan usko myöskään kohtaloon, mutta tykkäsin kovasti ajatuksesta, että mitä elämässä tapahtuukaan, kaikki kokemukset johdattavat johonkin, jollain lailla kohti parempaa ja sitä itselle oikeaa elämäntietä. Luin kirjan juuri sopivaan aikaan, koska olin juuri palannut kesätyöstä, joka teki lähes koko kesästä synkän kärsimyksen, mutta toisaalta olin osaksi sen avulla löytämässä uutta työtä välivuoden ajaksi. Kirjasta tuli hyvä, itsevarma tunne: mitä tapahtuukaan, kaikesta pystyy ottamaan mukaansa jotain hyvää!

Siitä päästäänkin seuraavaan kirjaan; Kerro minulle jotain hyvää. Kirja (ja elokuva) ovat herättäneet hyvin ristiriitaisia reaktioita, ja syystäkin. Sinänsä itse lukukokemus oli ihan ok: lukaisin sen hyvin nopeasti ja pitkästä aikaa oikein luin sängyssä, joka aina ennen tarkoitti kirjaan liimautumista ja suuria tunteita - sellaista olen viime vuosien aikana kirjoista hakenut, enkä kuitenkaan löytänyt. Itse teksti ja päähenkilö eivät tuntuneet kovin ihmeellisiltä, mutta kyllä henkilöihin kiintyi, ja loppupuoli tuotti kyyneltä toisensa perään. (Spoilereita) Kirjassa on teemoja vammaisuudesta ja eutanasiasta, ja pidin siitä, miten eutanasiaa käsiteltiin. Sitä ei kuitenkaan kirjassa voi erottaa liikuntarajoitteisuudesta, ja mikäli jokin kirja aiheuttaa vahvoja huonoja tunteita, etenkin ryhmälle, jota siinä on kuvattu, siinä on oltava jotain pielessä. Kyse oli "rakkaustarinasta", joka kyllä vetosi näin ulkopuolisen silmin, mutta käytti hyväkseen kuvatun ryhmän tunteita. Noin halvalla siedin kuitenkin ostaa sen omaan kirjahyllyyni. 

Donna Tartt on ehdottomasti lempikirjailijani ja pieni idolini: kiitos serkulleni, joka suositteli Jumalat juhlivat öisin (the Secret History) kirjaa, ja löysinkin sen englanninkielisenä pokkarina kirpparilta - 50 sentillä! Ehkä elämäni paras ostos. Siinäkin oli toki masentavia teemoja ja koko kirja on suositun, esittävän tumblr/weheartit estetiikan äiti ja perikuva, mutta kirjan proosa upposi minuun täysin, ja pidin sitä muutenkin loistavana kokonaisuutena. Hupsista, Tiklistähän tässä piti puhua - noniin, se nyt tuotti pienen pettymyksen lähes merkityksettömän tuntuisella ja välillä hukkuvalla juonellaan, mutta täytyihän sekin nyt kuitenkin ostaa hyllyyn, edes sitten sitä varten, että tekstistä voi tarvittaessa imeä omaan kirjoittamiseensa inspiraatiota. Siihen se kelpaa oikein hyvin. 

Lopuksi voisin tähän listata muita kirjoja, joita luin välivuoden aikana, tai oikeastaan syksyn aikana, koska keväällä ei koelukemiselta riittänyt jaksamista kaunokirjallisuuteen. Lista saattaa olla lyhyempi kuin toivoisin, mutta eipä tuo mitään, elämää on tässä vielä jäljellä. Ja mitä jos kesälläkin saisi vielä pari luettua?

Where'd You Go, Bernadette? - Maria Semple
Cinder - Marissa Meyer
Kaikki se valo jota emme näe - Anthony Doerr
The Girl on the Train / Nainen junassa - Paula Hawkins
Magnus Chase - Rick Riordan
Metamorphosis / Muodonmuutos - Franz Kafka
Tuulen varjo - Carlos Ruiz Zafon
Enkelipeli - Carlos Ruiz Zafon
Taivasten vanki - Carlos Ruiz Zafon
Animal Farm - George Orwell
1989 - George Orwell
Leijapoika - Khaled Hosseini
The Constant Princess - Philippa Gregory
Dorian Grayn muotokuva - Oscar Wilde
Good Omens - Terry Pratchett & Neil Gaiman
Ihmisen osa - Kari Hotakainen

Siinäpä kaikki mitä muistelen, tekisi melkein mieli kirjoittaa näistäkin tiivistelmät, mutta jossei nyt kuitenkaan. Jos tänne joku sattuu eksymään, ootteko lukeneet joitakin tässä mainituista & ajatuksia?
Joka tapauksessa hyvää kesää kaikille!

Margaret Atwood: The Handmaid's Tale

Pitkästä aikaa, voin vihdoin ilmoittaa lukeneeni yhden kirjan lisää, tosin tällä kertaa kiristelen yhä hampaitani. Kyseessä oli englanniksi luettu The Handmaid's Tale, suomeksi ilmeisesti Orjattareni, ja kirjailijana yleisesti feministinä tunnettu Margaret Atwood.

Kirjan tarinaa kertoo 1980-luvun jälkeisen dystopisen Amerikan asukas, taloutensa isännän, komentajan, mukaan uudesti nimetty Offred (Frediläinen). Kirjassa suurin osa Amerikan asukkaista on viruksen, luultavasti AIDS:in, leviämisen jäljiltä steriilejä, ja väkiluku on hurjassa laskussa. Sen saamiseksi nousuun tekee kirjassa sinänsä nimeämätön osapuoli vallankaappauksen, joka alkaa naisten erottamisesta töistään ja heidän omaisuutensa siirtymisestä lähimmälle miessukulaiselle. Tämän jälkeen järjestelmällisesti koko yhteiskunta muuttuu: naiset luokitellaan täteihin, ekonovaimoihin, orjiin, marttoihin ja vaimoihin (en tarkistanut käännöksiä) tai lähetetään siirtokuntiin, sijoitetaan bordelleihin, hylkiöiksi. Miehistä tulee vartijoita, he voivat edetä urallaan komentajiksi, voivat sijoittua yhteiskunnan sisäisiksi vakoilijoiksi. Kaikki nautintoa tuottava on poistettu ja ihmisten välisiä kontakteja rajoitettu; miehet eivät saa koskea, tuskin edes katsoa naisiin, eivätkä naiset, ainakaan kävelevät kohdut, "orjat", saa muodostaa kontakteja keskenään. Tämä tehdään uskonnollisten periaatteiden varjolla. Yhteiskunnassa vallitsee teologinen totalitarismi ja naisten maailma, jota miehet hallitsevat.

Jatko voi sisältää juonipaljastuksia.

Sanotaanko, ettei minulla kirjaan tarttuessani ollut hölkäsen pöläystä siitä mitä kirja tulisi käsittelemään. Lähinnä yritin hyllystä poimia kirjoja, joita muistin joskus pinterestin "read this!" tapaisilla listoilla nähneeni, ja tuttu nimi tarttui mukaani. Muistelin kuitenkin jotain Atwoodista, ja koska olen itsekin feministi - siihenhän ei tarvita muuta kuin että uskoo sukupuolten väliseen poliittiseen, ekonomiseen ja sosiaaliseen tasa-arvoon, muut sanaan väärästi liitetyt asiat, esim. naisten miesten yläpuolelle kohottaminen ovat sitten radikalismia - olin valmis lukemaan.

Olen jo aiemmin tainnut tulla ilmaisseeksi, etten nauti ikävistä, ahdistavista kirjoista. Kirjan lukeminen oli jonkinlaista henkistä kidutusta. Näin sen luettuani pystyn arvostamaan osia siinä, pystyn ymmärtämään senkin, miksi se on kirjoitettu, miksi sen sanoma on ehkä pitänyt tuoda julki, etenkin julkaisun alkuperäisinä aikoin 80-luvun Amerikassa. Tuolloin presidenttinä hallinnut Ronald Reagan ja hänen valtakautensa varmasti herätti dystopisia ajatuksia itse kussakin. Silti mieleeni nousi monesti lukemisen aikana ajatus; miksi kukaan kirjoittaisi tämän tarinan? Itse kirjoittamisprosessi on varmasti ollut kymmenesti vahvempaa tuskaa kuin sen lukeminen.

Osaan arvostaa Atwoodin kirjoittajantaitoja. Tekstissä oli mielenkiintoinen tyyli, pitkiä lauseita, monisanaisia, kuvaavia listauksia, pilkulla erotettuna. Ehkä tavoitellen jotakin tajunnanvirran tapaista. Aika liikkui hyvin epäselvästi, aina välillä liikuttiin takaumissa, välillä yhdisteltiin paloja nykyajasta. Kaikki oli kuitenkin sijoitettu täydelleen oikein, siten, että tarina avautui lukijalle pikkuhiljaa juuri oikeassa määrin, olematta kuitenkaan liian irrallinen sekasotku. Tarinan kulku ja loppu olivat jokseenkin ennalta-arvattavia - koko kirjan vahvasti apaattinen yleisilme määritti jo alusta lähtien, ettei se voisi kovin radikaalisti poiketa yleisteemasta. Terävänä kirjailijana Atwood kuitenkin noudatti yhtä kirjoittamisen perussäännöistä; oli tarina kuinka ahdistava ja surkea vain, on lopussa oltava pilkahdus toivoa. Toivoa jäi hyvin heikosti päähenkilölle, enemmän Amerikan ihmiskunnalle, mutta olipahan kuitenkin. Se helpotti hiukan, joskaan ei hyvittänyt kaikkea - vain sen verran kuin kirjailija lukijalleen suo, ettei jättäisi tätä syvän ahdistuksen valtaan.

Itse asiassa valehtelin kun sanoin ettei minulla ollut ennakko-odotuksia. Jotenkin odotin, että tarina sijoittuisi keskiajalle, eikä nyt mitenkään kovin harhainen oletus, huomioon ottaen että yhteiskunnassa tapahtui ehkä siihen suuntaan kallistuva regressio. Koko kirjan ajan mielessäni säilyi mielikuva isosta, vanhanaikaisesta kartanosta, kun päähenkilö puhui asuintaloudestaan. Samaan aikaan kirja kuvasi esimerkiksi autoja myös tässä vääristyneessä nykyajassa. Loppua kohden ajatukseen tottui, mutta silti tämä sovituksen tasapaino oli mielenkiintoinen.

Aluksi mielessäni pyöri pitkään hämmentynyt, inhoava epäusko koko aiheesta; "ei näin voisi koskaan todellisuudessa tapahtua". Haluan uskoa, että se on totta, mutta valitettavasti tämänkaltainen fiktio voi hyvinkin osua lähelle todellisuutta. Atwood oli johtanut lähes kaikki teemat jostakin todellisuutemme osasesta, niin historiasta kuin nykypäivästä. Itse kirjan viimeisessä kappaleessa, niin sanotuissa historiallisissa muistiinpanoissa, Atwood kertoo pohjastaan Amerikan dystopialle, Gileadille; sen luomisprosessista, sen tavasta ottaa vaikutteita esimerkiksi niin toisen maailmansodan aikaisista tapahtumista kuin raamatullisista kertomuksista.

Teemat olivat myös feministisiä, vaikkeivät ne iskeneet silmille kuin kirjan kurjassa kokonaisilmeessä, josta oli lukijan tehtävänä itse tulkita ne miten vaivautuikaan ne tulkitsemaan. Jotkin ykisttäiset kohdat tosin olivat erityisen kiperiä. Mieleeni jäi, kun päähenkilö on erotettu työstään ja kortti on mitätöity, kotona mies vain sanoo "Minä pidän sinusta huolta, aina". He's already starting to patronize me! päähenkilö ajattelee, joskin lisää perään, And you're already starting to be paranoid. Kohta osuu kipeään paikkaan: jopa kaikista läheisin, oma aviomies, aina ennen yhtäläinen, hetkessä luontuu jo kohtelemaan vaimoaan alentavasti, kun on oikeat aseet ja kohta lupakin käsissä.

Yhtä vahvasti kirjassa erottui kuitenkin voimapeli; voimasuhdanteiden asettelu ja totalitaristisen yhteiskunnan valvominen. Isoveli valvoo oli selvä tausta-ajatus; Atwood oli jopa asettanut yhteiskunnan eräänlaiseksi symboliksi siivekkään silmän.

Voidaanpa melkein sanoa, että vihasin kirjan lukemista. Olen melko hyvin sivistynyt feminismin - ja sovinismin muotojen - alalla, joten tuskinpa opin tästä mitään mullistavaa. Minulle riittää, että tiedostan ongelmat ja teen niille mitä voin, en mielelläni vapaa-ajallanikin huolehtisi niistä. Tämä kirja märehti rauhassa kaikilla kammottavilla yksityiskohdilla ja skenaarioilla, mitä kirjan kuvaama yhteiskunta voisi tuottaa, joten nautinto oli lukukokemuksesta kaukana. Mutta tiedonjano ylittää muun - ja mistä tietää, onko kirjalla jotakin uutta opetettavaa, ennen kuin sen on lukenut?

-kelmeckis

George R. R. Martin: Game of Thrones

Uskomatonta, vihdoin se on loppuun luettu! (Eikä mennyt edes kokonaista vuotta!)

Varoitus, teksti sisältää jonkinlaisia spoilereita sekä tv-sarjasta että kirjoista. 

Kuten tietenkin jo televisiosarjasta tietää, jota olen katsonut vitoskauden loppuun asti (no, jaksoa vaille loppuun asti), Game of Thrones on niin äärettömän kamala, kuin äärettömän nerokas. Kamaluus tulee tietenkin shokeeraavista hirmuteoista ja niiden normaaliudesta kirjan maailman miljöössä (hirmuteoista, jotka onneksi kirjassa keskittyvät muunkin kuin vain raskauksen ympärille). Nerokasta sen sijaan on kaikki muu; luotu kulttuuri ja uudenlaiset maailmat erilaisia uskontoja myöten, juonenkäänteet ja erityisesti henkilöhahmot. Vaikka tarina kerrotaan monien eri hahmojen näkökulmista vuorotellen, tarina ja juoni punoutuu hämmästyttävän vankasti ja helposti yhteen, eikä mukana ole vaikea pysyä.

Yhdessä pötkössä paljon eteenpäin lukeminen ilmeisesti auttoi, sillä vaikka kuinka taistelin lukemisen kanssa, tämän viimeisen lukukiintiön jälkeen tekee mieli tarttua seuraavaankin. Vaikka itse kerrontatyyli ei ole minun maulleni kaikista mukaansatempaavin, kirjan viehätys piilee henkilöhahmoissa; haluaa ehdottomasti tietää, mitä näille erilaisille ja moniulotteisille hahmoille tapahtuu jatkossa - niin "hyville kuin pahoille". (Kommatkaas, kuka on teidän lempparihahmonne? Itse olen tätä pohtinut enkä ole lainkaan varma, sillä jokaisessa henkilöhahmossa niin paljon eri puolia, toisiin vaikeampi samastua ja toisiin helpompi.)

Ikinä, ikinä en ikinä tule toipumaan Eddard Starkista, sen voin silti jo sanoa, vaikka sarjan kohdalla tapahtuneesta järkytyksestä on kuitenkin jo yli vuosi. Pelkkä tämän ajatteleminenkin saa tihrustamaan kyyneliä. Hän ansaitsi niin paljon parempaa, niin paljon parempaa! Vähän taustatietoa vahvoista tunteistani; Sean Bean näyttelee Nediä sarjassa, ja rakastan Sean Beaniä yli kaiken, sekä hänen itsensä takia, että siksi, että hän näyttää kohtalaisen paljon isältäni. Siteeni Sean Beaniin on syvä, ja katsoisin mieluusti kaikki hänen elokuvansa, ellei suurin osa olisi liian väkivaltaisia maulleni ja hänen henkilöhahmoilleen. 

Haluan myös nähdä, mitä kaikkea kirjoissa on tehty eri tavalla kuin sarjassa, varsinkin kun viimeinen petti odotukset rankasti. Tältä tuntumalta kirjasarja tuntuu jokseenkin paremmalta, vaikka mitä olen kuulostellut ja itselleni spoilannut, jotkin kirjojen henkilöiden juonista ovat hiukan kyseenalaistettavia... Olen silti tarpeeksi utelias tarttumaan seuraavaankin osaan, kun sen aika tulee. Ensimmäinen kausi ja kirja silti taitavat seurata toisiaan lähes täsmälleen.

Suosittelen kyllä kirjaa kaikille, joita yhtään kiinnostaa. Itse silti olen onnellinen, että tartuin sekä sarjaan että kirjaan vasta muutama vuosi myöhemmin kuin sarjaa minulle ensimmäisen kerran suositeltiin. Pystyin nyt sekä paremmin kestämään graafiset kohtaukset, että arvostelemaan kokonaisuutta kriittisemmästä ja kypsemmästä näkökulmasta. Aiempi argumenttini pitää: 100% kamalaa ja 100% nerokasta. (Yhyy... Ned Stark...)

Siinä lyhyt katsaus lukukokemukseeni, lyhyt, koska jos lähden tarkemmin ruotimaan, ei tekstistä (eikä illastani) tule koskaan loppua. Seuraavana kirjana aloitin hyllyssä noin 3 vuotta lojuneen Charles Dickensin Little Dorrit'in, saa nähdä miten sen lukeminen sujuu (hohhoijaa). 

Eipä muuta, hyvää viikkoa!

-kelmi

Stephenie Meyer: Så länge vi båda andas

Kappas, kaksi kuudesta blogikirjoituksestani koskevat Stephenie Meyerin teoksia! (Miten tässä näin kävi.) Kuten otsikosta ja kuvasta näkee, viimeisin luettu kirjani on Aamunkoi ruotsiksi. Päätin valmistautua ruotsin yo-kirjoituksiin lainaamalla muutaman kipaleen ruotsiksi kirjastosta - Divergenttiä aloitin mutta loppujen lopuksi päädyin lukemaan vain tämän kokonaan. Jokin Meyerin tunteikkaassa kirjoitustyylissä edelleen vetoaa, ja sanasto oli tarpeeksi helppoa että loppuun asti selvisi vain muutamalla sanakirjatarkastuksella.

Jätän kirjakuvauksen väliin, tuskin kukaan on välttynyt kuulemasta, mitä kirja käsittelee, ja jatkossa seuraa myös spoilereita. 

Kuten sanottu, pidän kyllä Meyerista ja sekä twilighteista että Vieraasta. Suurimpana osatekijänä tässä on kirjoitustyyli, joka kyllä on yksinkertaista ja kenties tylsää, mutta menee kuitenkin sille tunteiden tarkastelutasolle jollaista itsekin kirjoitan halutessani syventyä johonkin tosi hömppään. Toisin sanoen ei minulle mikään kovin vakavasti otettava kirja, ja toivon mukaan ei myöskään kenellekään muulle teinivuosiensa ylittäneelle. Vieraassa plussana on vielä mielenkiintoisemmat hahmot, juoni sekä etenemistahti. (Lisää rakkaushömppää halajavat, suosittelen.)  Etenkin nuorelle, vaikkapa yläasteikäiselle lukijalle twilight-saaga on mielestäni ihan hyvä vaihtoehto - ja Aamunkoihin pakotettu äitiysteema sekin vetoaa jos on jo pyörällä päästään edellisiin osiin. 

Muutaman kerran huomasi selvästi logiikan pettävyyden juonenkäännöksissä, ja jotkin keskustelut yrittivät selvästi vain pakolla tukkia aukkoja juonessa, joita kirjaa tehdessä oli tullut huomattua. Ainakin näin kriittiselle lukijalle kohdat pistivät typerästi silmään. Tietenkin ruotsiksi lukeminen toi erilaista perspektiiviä, kun kaikki tekstin vivahteet eivät vielä tulleet aloittelevalle lukijalle selviksi, mutta mitä nyt muistelen suomeksi lukemisesta, melko samoilla linjoilla olin tämänkin lukukerran jälkeen.

Sekä Bella että Edward henkilöhahmoina olivat erittäin tylsiä täydellisyydessään satunnaista draamaa lukuunottamatta, kuten monet muutkin hahmot. Toisaalta en pane liikaa vastaan, sillä en ole niiden tarinoiden suurin fani, joissa sankari/ttarella ei koskaan mene mikään hyvin, tai vihollinen on aina ylivertaisempi. (Olisiko tuosta Tuulen viemää-tekstistä jo tämän arvannut.) Jacob-osion kohdalla kyllä hämmästyin, kuinka paljon mielenkiintoisempaa tekstiä oli lukea ja - joskaan nyt en halua liioitella - epäilen, että Meyerilla löytyisi rahkeita parempaankin kirjallisuuteen. 

Toki koko kirjasarjaa täytyy muistaa katsoa sellaisena kuin se on: nuorille kirjoitettu Mary Sue tarina. Itse tuen Mary Sue-hahmojen kirjoittamista etenkin, jos kyseessä on nuori kirjoittaja, joka harjoittelee taitojaan, olenhan itsekin ala-asteella sellaisen tarinan parissa aloittanut. Liian täydellinen hahmo kuuluu prosessiin, päähenkilöstä tulee sellainen kuin itse haluaisi olla. Twilight toimii hiukan päinvastoin. Se antaa lukijalleen upean, vampyyrivoimia omaavan rikkaan poikaystävät plus kaikki mukavuudet, "samastuttavan" päähenkilön keskivertaisuudesta huolimatta. Bella on kaikkea, mitä Mary Suelta voidaan odottaa; älykäs, kaunis muiden silmissä itse sitä tietämättään ja loppujen lopuksi vielä täydellinen vampyyri. Jos ei jaksa itse kirjoittaa, mikäpä parempaa kuin syventyä lukemaan jonkun toisen kirjoittamaa Mary Sueta!

Liikaa nyt yksittäisiin vääryyksiin tai typeryyksiin paneutumatta, kokonaismielikuva jää keskivertaisen hyväksi. Monet juonen osat vetosivat minuun enkä näe loppuratkaisussa erityisemmin mitään väärää. Oli ihan virkistävää, ettei lopussa ollut mitään järkyttävää taistelua ja kaikki kävi täydellisen hyvin. Ei se realistista ole, mutta mikä nyt twilightissa sitä olisikaan. Avainasia samankaltaisessa kohtauksessa on jännityksen säilyttäminen, kun kuvataan taistelun reunalla keikkumista, ja sekin suhteellisen hyvin lopussa onnistui. 

Siinä jotain mielipiteellistä höpötystä ihan vain sen takia, että juhlin onnellisena yhden kirjan päättymistä. Kohta toivon mukaan saan sen Game of Thronesin loppuun ja voin siirtyä eteenpäin kirjalistalla. Lista on nimittäin pitkä - näin välivuotena aion panostaa erityisesti lukemiseen (toivottavasti työnteon ohella). Vaihdoin nimenkin sitä varten että pystyisin tekemään sivustosta edustavamman jos kerran täällä useammin hääräilen, mutta se tulee toivon mukaan vielä muuttumaan (ensimmäinen raakaluonnos oli kelmi ja viisasten kirjat, muttei sekään oikein toimi. Olen tosi huono sanaleikeissä).

-kelmi